Kirj
oitan tätä norsunluutornista, Stanfordin kampuksen kahvilasta. Vaalituloksesta ei ollut täällä vielä toivuttu, kun uutiset viharikosten tulvasta alkoivat pyörryttää. Esimerkiksi The Southern Poverty Law Center on saanut presidentinvaalien jälkeen yli 700 ilmoitusta viharikoksista, ja niistä lähes puolet kouluissa ja yliopistoissa, noissa tulevaisuuden airuissa.
Eivätkä nämä ole vain numeroita; oli veretseisauttavaa viime viikolla kuulla nuoresta musliminaisesta, joka oli saanut Pohjois-USA:n yliopiston kampuksella kuulla: ”Riisu huivisi tai sytytän sinut tuleen”. On aina helpompi vihata ja uhota etäältä, mutta jos ihminen pystyy katsomaan toista silmiin ja tällaisella viestillä, mikrosekunnin ajan tekee mieli myötätuntotutkijana jo heittää hanskat tiskiin. Tuntui kuin minä ja ihmisuskoni olisimme saaneet ympäri korvia.
Auttaminen ja toisiin kurottautuminen on ihmiselle lajityypillinen ominaisuus, evoluution kehittämä ja vahvistama. Parhaiten yhteen pelaavat ryhmät ovat jääneet parhaiten heimoina henkiin. Ihminen on olento, joka saa syvää iloa auttamisesta ja sitä kautta hänen merkityksellisyydenkokemuksensa vahvistuu. Minä saan aikaa hyvää, olen tarvittu, olen tärkeä – jo pieni lapsi luontaisesti etsiytyy kohti ja saa valtaisasti energiaa näistä ihmisyyden voimaytimistä.
Itsekkyys ja altruismi lyövät kättä, ovat meissä erottamattomat. Eli kyky auttaa ja kyky olla itsekäs, tuhoavakin, ovat meille molemmat luontaisia. Universaali moraali lepää kahden pilarin varassa; reiluus, vastavuoroisuus sekä empatia, myötätunto. Jos jompaakumpaa näistä loukataan, meitä tai meille tärkeää koskien, peto meissä pääsee irti. Mutta toiset vaikuttavat petoontuvan toisia herkemmin, enemmän, vahvemmin. Miksi? Kysymys siitä, miksi toinen auttaa toista helpommin, kytkeytyy neljään ydinkysymykseen.
Kuka olet, mistä tulet? Viitteitä eroista auliimmin ja vähemmän hanakasti auttavien välillä on löydetty geeneistä ja mm. vagus-hermon aktiivisuudesta. Jälkimmäiseen tosin voidaan vaikuttaa; voimme siis periaatteessa jopa kehon kautta tehdä itsestämme auttamisteoilla auttavaisemman. Sekä temperamentti että etenkin lapsuudenkasvatus vaikuttavat suuresti; kuinka paljon yhteyttäsi toisiin ja toisten hyvän edistämistä on tuettu ja kannustettu? Perinteisesti tyttölapsia on kehuttu ja ohjattu poikalapsia enemmän auttamisen suuntaan. Myös elämänkokemuksetkin vaikuttavat – ja monet tekijät yhtä aikaa ja ristiin. On tutkimuksia, joiden mukaan itse kovia kokeneet ovat valmiimpia auttamaan toisia, mutta myös päinvastaisia tuloksia. Oleellisempaa onkin varmasti se toinen moraalipilari, vastavuoroisuus, eli jos meitä on autettu hädän hetkellä, autamme helpommin myös toisia. Ketä vain.
Paljon onkin kiinni elämäntilanteestasi: mitä sinulle kuuluu, miten voit? Tämä on toinen ratkaiseva kysymys auttavaisuutesi kannalta. Kuinka tyytyväinen tai hetkittäin jopa onnellinen olet? Koetko arvoa ja merkityksellisyyttä? Oletko huolehtinut levostasi? Kaikki nämä elementit vahvistavat toisiaan; onnellisemmat ihmiset ovat auttavaisempia, auttavaiset onnellisempia. Tutkimusten mukaan onnelliset ihmiset myös uskovat muita vahvemmin, että muut ihmiset ovat auttavaisia ja saavat auttamisesta enemmän tyydytystä. Eritoten jos omat voimavarat ovat vähissä, ja eritoten jos kokee jo tulleensa kohdelluksi väärin ja olevansa altavastaaja, toisen hätä on uhka itselle. Apu hänelle on suoraan minulta pois. Auttaminen puolestaan lisää iloa ja hyvää mieltä. Se vahvistaa sekä minuutta että yhteyttä toisiin. Moraalipilarien vahvistaminen saa ne vahvistumaan itsestäänkin.
Kolmas ratkaiseva kysymys auttamisen kannalta on, kuka on kyseessä ja miksi. Emme ole yhtä valmiita auttamaan kaikkia – emmekä kaikissa tilanteissa. Emmekä etenkään, jos paikalla on muita ihmisiä. Empatia on aina vääristynyttä; meidän on helpointa ymmärtää itsemme kaltaisten ihmisten hätää. Lisäksi suuntaudumme suopeasti etenkin hätään, joka ei ole itse aiheutettua, kuten sairaiden lasten tai luonnonkatastrofien uhrien. Jälkimmäinenkään ei aina riitä, jos etäisyys – henkisesti tai kilometreissä – on suuri. Kuinka moni maanjäristys lipuu meiltä ohi uutisvirrassa ilman sen suurempaa pysäytystä?
Neljänneksi, mihin sinä kuulut? Onko ympärilläsi ihmisiä, jotka vahvistavat auttavaisuuttasi – vaiko päinvastaista? Paitsi että suuntaudumme aina enemmän meihin kuin muihin, meitä ympäröi paljon sellaista kohinaa, joiden jättimäistä vaikutusta emme helposti huomaa. Instituutiot vankistavat auttamishalua; julkisen sektorin tai uskonnollisten yhteisöjen auttava käsi on enemmän kuin teot; se pitää yllä auttamisen ihannetta ja normia. Arkemme instituutioilla ja median puheella – eli kaikella, mikä meitä ympäröi – on suurensuuri rooli ihmiskuvassamme. Mitä uskomme muista? Ihmiskuva on auttavaisuuden tai petouden kannalta järisyttävän keskeistä. Kuinka laaja ja syleilevä on perspektiivisi muihin ihmisiin? Mitä vähemmän osaat tehdä eroa ja luokitteluja minun ja sinun, heidän ja meidän välillä, sitä vankemmin ja valppaammin autat muita. Ihmiset jotka näkevät yhteiskunnan eriarvoisena ovat keskimääräistä valmiimpia auttamaan. Mutta missä menee raja? Milloin iskee toivottomuus?
Kaikki empatia ja myötätunto rakentuu lopulta yhteydelle. Osaanko minä löytää empatiaa ihmisiä kohtaan, jotka valitsevat arjessaan ja äänestyslipukkeissaan minun arvojeni kannalta väärän vaihtoehdon? Mistä he tulevat, mitä he pelkäävät, mistä iloitsevat? Mitä he toivovat lapsilleen? Jos edes järjellä ymmärtäisi toisen näkökulmaa, ehkä tunnettakin tulisi. Polttouhkailijan kohdalla se ei ole helppoa. Mutta välttämätön harjoitelma.
- Anne Birgitta Pessi, professori ja CoPassion tutkimushankkeen johtaja